tiistai 22. toukokuuta 2018


Takapihan paratiisissa 

Viime viikolla pääsin muutaman muun puutarhajuttuihin hurahtaneen ihmisen kanssa käymään Paula Ritanen-Närhin pihassa Vantaalla. Tapaaminen oli sovittu Paulan kutsusta hänen Paratiisi takapihalla ja potageri paraatipaikalla -facebookryhmässään. 
Paula on tietenkin tuttu TV:stä ja lehdistä, joihin hän tekee puutarha-aiheisia juttuja. Taannoin tuli uusintana televisiossa Puutarhaunelmia, jossa Paula on mukana. Laitoin sarjan "boksiin", ja katselemme silloin tällöin mieheni kanssa sieltä jonkun osan muitten puutarhaohjelmien ohessa. Kyllä, mieheni katsoo myös puutarhaohjelmat!



Tullessani paikalle oli jo muutama muu ehtinyt aiemmin takapihalle. Sinne pääseminen tahtoi olla kovin työlästä, koska joka askelmalla täytyi pysähtyä ihastelemaan jotain. Polku kiersi etuoven vierestä avautuvan pihan toisesta päästä koko talon toiseen päätyyn. 
Pihassa on aikoinaan kuulemma käynyt maisema-arkkitehti, joka on suunnitellut pihan kasviston alueet. Laitamille, mihin hän hahmotteli suurempia puita ja kasveja, on nyt kasvanut kasvihuoneita ja muita rakennelmia. Paulan mielestä puitteet ovat säilyneet samanlaisina kuin suunniteltiin, mutta kasvit ovat vaihtuneet rakennuksiksi. Ja hyvin tämä toimii, pihassa on ikään kuin seiniä ympärillä häivyttäen naapurit kokonaan eri maailmaan, ainakin näin pikaisella kokemuksella pihasta.


Tuosta suunnasta tulin pihaan...


Piha siis koostuu erilaisista huoneista, joitten kynnyksellä joutuu aina pysähtymään ja katselemaan maisemia, seiniä, asetelmia, kasveja, yksittäisiä esineitä... 

Sisääntuloon on rakentumassa uusi kasvihuone, laskujeni mukaan kuudes huone/rakennelma? Siihen käytetään vanhoja ikkunoita ja valkoiseksi maalattua puuta. Sain tästä hyvin vinkkiä omaan kasvihuoneeseeni, joka toivottavasti joskus myös alkaa muodostua meidän pihalle. Paikka sille on jo katsottuna todella pitkän harkinnan jälkeen, koska pihamme on niin pieni eikä missään kohtaa saisi mikään tulla jokinäkymän eteen ylhäältä parvekkeelta ja ikkunoista katsottuna, eikä myöskään pihasta... Omaan pihaan ei siis tällainen "huoneisto" sovi, vaikka kuinka sellaisesta tykkäisinkin.




Kaariaukon kautta käydään Paulan keräämien saviruukkujen rivistön kautta seuraavaan huoneeseen, jossa on kuution mallinen kasvihuone ja lisää ruukkuja...




"Unohdetun" tuolin ohi paviljonkiin...





Hei, mies pusikossa!



Ja paviljongista katottomaan kasvihuoneeseen.



Kyllä oli vapauttavaa kulkea Paulan pihassa ja katsella kuinka paljon tavaraa sinne mahtui... Ja mitä kaikkea pihaan voi "säilöä". En siis suinkaan ole ainoa (tästä vakuutuin myös muiden kanssa keskustellessa), joka kerää "turhaa" tavaraa nurkkiin. 

Ensin takapihalla oli vain terassi talon yhteydessä. Sitten terassin jatkeeksi rakennettiin Linnunlauluhuone.






Paula kertoi, että koska tuntui tylsältä juosta sateessa terassin läpi Linnunlauluhuoneeseen, myös terassista tehtiin katettu huone.

Siellä me nyt istuimme kahvilla ja söimme Paulan ihanaa vasta leivottua pullaa.





Kahvipöydässä oli mukava katsella ulos, kun linnunpöntön asukas lenteli ulos ja sisään...

Takapihalta löytyy vielä yksi rakennus: Miesten huone.










Oliko niitä nyt sitten kuusi? Olen yrittänyt moneen kertaan laskea...


Oli todella ihana kuunnella Paulan juttuja. Arvostan suuresti ihmistä, joka on hauska, sanavalmis ja inhimillinen, eikä tunnu ottavan itseään eikä elämää turhan vakavasti.

Paula on kirjoittanut pihastaan kirjan, Paratiisi takapihalla. Siinä näkyy kuulemma minkä näköinen piha oli aiemmin. Täytyy käydä kirjastossa katsomassa, josko se löytyisi.

Kun pääsin kotiin, kuulin että Paula oli jo sopinut seuraavan takapihatapaamisen elokuulle. Silloin on varmaan etupihan kasvihuone valmis ja puutarha muuttunut paljon keväisestä. Pitää mennä katsomaan!








keskiviikko 2. toukokuuta 2018


Tehtaan Kirppiksen avajaiset Kellokoskella

"Lasipalatsi" Vanhan Valtatien varrella Kellokoskella on ollut pitkään tyhjillään. Rakennuksessa on vuosien saatossa toiminut eri alojen teollisuutta, mm. sodan aikana siinä valmistettiin kranaatin kuoria. Nyt saimme siihen kylän oman kirpputorin, jonka avajaisia vietettiin vappupäivänä. Idea kirpputoriin lähti toisen yrittäjistä ihastellessa hallin ikkunoita ohi kulkiessaan syksyllä. Hän kutsui ystävänsä mukaan yritykseen, ja nämä kaksi naista, Kati ja Katri, pääsivät helmikuussa rakennukseen aloittamaan suuren siivous- ja remonttioperaation.


Avajaispäivänä kirpparille löysi tiensä sadat ihmiset. Miltei kaikki myyntipaikat oli varattu ja tavaraa täynnä.


Bloggaajakin pääsi kuvaan, hehkeämmän neitokaisen kanssa!
Toivottavasti tästä kirpputorista tulee vilkas ja suosittu paikka. Ainakin ilmapiiri Kellokoskella on ollut innokkaan odottava sen aukeamisen suhteen.


Tehtaan Kirppis on hauskasti toteutettu vanhaan teollisuustilaan. Ikkunat rakennuksessa ovat kadehdittavan ihanat. 

Ikkunan takana alkaa seljapensas availla lehtiään...





Lasten olohuone


Näissä tiloissa ei ollut tarvetta käydä tällä kerralla...

Avajais/vapputunnelmaa kirppiksellä



Ei voi kuin toivottaa onnea uusille yrittäjille! Kyllä tämä kirpputori varmaan osaltaan vetää taas lisää väkeä ihanalle Ruukin alueelle!

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Kodintunnun kaalilaatikko (gluteeniton)/(maidoton)
Sairastamisen ja loman jälkeisen tyhjän kukkaron innoittamana mietin edullisia ruokia käyttämällä silti hyviä raaka-aineita. Pakastimesta löytyi luomujauhelihaa, jota sinne aina ostan Lidlissä käydessäni. Myöskään muut tarvikkeet eivät paljon maksa, ja tähän ruokaanhan voi laittaa myös kaikki vihanneslaatikosta löytyvät juurekset sekaan. Itse jätin tällä kertaa porkkanat toiseen ruokaan. Samoin jätin kaikki suosikkimausteeni käyttämättä (paitsi kurkumaa pitää sen terveellisyyden takia laittaa joka ruokaan) ja kokeilin niiden tilalla korianteria. 


  • Puolikas keräkaali tai kokonainen iso varhaiskaali
  • 2 sipulia
  • 2 valkosipulinkynttä
  • kourallinen pieniä vuohenputkia
  • keltainen paprika
  • 400 gr luomunaudanjauhelihaa
  • merisuolaa, mustapippuria, kurkumaa, 2 tl jauhettua korianteria
  • 2 dl kermaa/kookoskermaa
  • 1 kananmuna
  • paistamiseen voita/oliiviöljyä

Suikaloi kaali ohueksi ja paista 2-3 erässä voissa pannulla, kunnes se pehmenee. Silppua sipulit ja valkosipuli sekä paprika ja kuullota niitä myös pannulla kaalien jälkeen. Sekoita uunivuokaan. Revi vuohenputkista lehdet ja lisää ne sekä paistettu ja maustettu jauheliha sekä kerma-kananmuna vuokaan ja sekoita. 

Paista uunissa (meillä kiertoilma 175 astetta) vaikka 200 asteessa noin puoli tuntia. Voi myös hauduttaa pitempään miedommassa uunissa tai laittaa kannen päälle, meillä tämä laatikko jäi vähän rapsakaksi. Ruoka maistui mainiosti ja siitä riitti kahdelle ihmiselle eväät moneksi päiväksi.


Kasvisversionakin varmaan menisi... 


perjantai 6. huhtikuuta 2018



Kap Verde, Sal

Varasimme matkan katkaisemaan talviväsymystä ja kylmyyttä Suomessa. Katselimme ensin perinteisiä lomakohteita Espanjassa, mutta huonon jaksamiseni takia valitsimme tasaisemman maaston omaavan paikan, Salin saaren Kap Verdellä. 
Täällä pitäisi olla takuuvarma auringonpaiste ja lämpötila noin 26-27 astetta tähän aikaan vuodesta. Kovasta tuulesta olimme tietoisia jo ennen matkaa, se ei haitannut, vaan tuntui hyvältä asialta kuumuutta poistamaan. Kuumuus ei kyllä vaivannutkaan, päin vastoin.  Mies oli jopa kananlihalla ajoittain, minulle lämpötila oli sopiva. Aurinko oli kuitenkin niin voimakas,  että rasvauksesta huolimatta niskani paloi,  kun istuimme ulkona lounaalla. Se myös jätti pahan punaisen jäljen miehen jalkaan sandaalin rakoon, kävi siis tosi ärhäkästi kimppuumme...

Saapumispäivänä olimme totaalisen unisia ja väsyneitä, koska herätys oli ollut klo 3.15 aamulla ja molemmat nukuimme huonosti. Koneessa ei pystynyt myöskään nukkumaan kuin äkkinäisiä, pakollisia torkahduksia. Väsymys ja tilanpuute esti lukemisen ja ristikon teon, puhumattakaan käsitöistä. Aikaerosta johtuen olimme perillä jo puolen päivän aikaan, mutta olimme valmiita yöpuulle... 
Jostain syystä (siisteys, hinta?) olimme valinneet huoneen isosta hotellikompleksista, Vila Verdestä, melko kaukana keskustasta ja rannasta. Hotellialue oli kuin autio lähiö,  hyvin vähän ihmisiä näkyi missään. Wifi ei toiminut huoneessa, vaan sitä käyttämään piti mennä noin puoli km respaan. Suunnilleen sama matka oli aamiaispaikkaan ja "supermarketiin ". Ensimmäisenä päivänä tutustuimme tuohon kauppaan, koska meillä oli huoneisto ja tarkoitus tehdä itsekin ruokaa.  Kävimme myös taksilla keskustassa katselemassa ympärillemme. 


Näkymä parvekkeelta altaalle.
Näkymä parvekkeelta oikealle.




 
Rivitaloja? Vila Verden reunamilla.
Parvekkeelta altaalle.



Limoviikuna

Johanneksenleipäpuu, missä lehdet...?

Bougainvillea






Kaikki yllä olevat kuvat ovat hotellialueelta.

Salin saari on todella karu, täällä ei kasva oikein mitään luonnostaan. Maasto on tulivuoriperäistä ja hiekka tänne on lentänyt kovan tuulen mukana, kuten toisellekin Kap Verden saarelle.  Kaikkiaanhan saaria on 10, joista yksi on asumaton. Saaret myös poikkeavat toisistaan paljon. Enemmän tietoa saarista ja niiden olosuhteista löytyy netistä.



Suomesta tehdään talvikautena matkoja Saliin ja toiseen saareen, Boa Vistaan. Salin pääkaupunki on Espargos, mutta hotellit ja turismi keskittyvät Santa Marian kaupunkiin rannikolla. Sen pieni keskusta on täynnä baareja ja matkamuistokauppoja, joihin kauppiaat houkuttelevat kilvan tulemaan sisään. Lahjuksina käytetään rannekoruja ja jutustelua turistin äidinkielellä, sekä "no stress" - asennetta.... Joka saa itseni stressaamaan enemmän, kun haluaisin rauhassa katsella ympärilleni. Kauppiaat ovat yleensä muualta tulleita, Senegalista ja Gambiasta.  He ovat mustempia kuin paikalliset asukkaat ja enemmän "kauppiaita". Paikalliset ihmiset vaikuttavat rauhallisemmilta ja ujommilta luonteeltaan.
 
Kaikkialla myytiin näitä hainleukoja ja puisia afrikkalaisia veistoksia sekä koruja.

Muutaman kojun jälkeen osaa jo suhtautua paremmin kauppiaisiin ja hintoihin. Mitään ei pidä ostaa heti paikan päälle saavuttuaan, vaan kannattaa katsella rauhassa ja vertailla hintoja, ja tietenkin tinkiä. Miltei kaikki kauppiaat myyvät samoja, muualla Afrikassa (tai Intiassa tai Kiinassa) valmistettuja tavaroita. Omaa tuotantoa Kap Verdessä on vain suola, kahvi ja erilaiset alkoholijuomat. 
Yksi kauppiaista myi mukavan näköisiä pronssipatsaita ja antiikkisempia puisia naamioita, mutta hinnat olivat sen mukaiset, ja meillä on jo koti täynnä koriste-esineitä omasta takaa...

Aamuisin kävimme parvekkeen edessä sijaitsevassa altaassa uimassa viileässä vedessä. Sen jälkeen virkeänä (tosiaan, minäkin olin virkeä!) runsaalle aamiaiselle. Tarjolla on hedelmiä (tuoreita ja tölkistä), keitettyä ja paistettua kananmunaa, paikallista cachupaa (ainakin luulisin sen olleen sitä), sitruunanmakuisia ohukaisia,  paistettuja herkkusieniä, röstiperunaa, pekonia... Valkoisia leipiä, juustoa, chorizoa ja automaattikahvia. Sekä kakkuja, joihin en tarkemmin tutustunut. Kyllä tällaisella määrällä pärjää monta tuntia!



Saarella tosiaan tuulee niin, että välillä lentää choritzotkin leivältä. Onneksi ne tulee käyttöön kuitenkin, sillä aamiaisseurana oli joka aamu tämä kaveri.
Toisen päivän aamuna oli oppaan tervetulotilaisuus keskustassa rannalla sijaitsevassa ravintolassa.  Saimme kuulla tietoa retkistä, ravintoloista, kaupoista, pankeista, takseista ja muista lomailua helpottavista asioista. Taksilla olimmekin jo ajelleet keskustaan. Takseissa ei täällä ole mittareita, vaan kyyti keskustan alueella maksaa aina 2 euroa ja keskustan ulkopuolelle 3 euroa. Iltaisin euron enemmän. Helppoa! Valuuttahan ei ole euro,  vaan Escudo, jonka kurssi on kaksi nollaa suurempi euroon nähden. Laskeminen on siis yksinkertaista ja kätevää, euroilla voi maksaa ja takaisin saa euroja, escudoja tai sekä että. 
Tervetulotilaisuuden jälkeen jäimme rantaan ja vuokrasimme aurinkotuolit tuulensuojalla. Rannalla oli kuitenkin punainen lippu merkkinä siitä,  että aallokko oli liian voimakas uimiseen. Kävimme vain kävelemässä vedenrajassa. Lounaaksi nautimme hampurilaisen ja tonnikalasandwichin, joka täällä on sämpylä. 



Näitä haukkuja oli joka paikassa, kissoja ei niinkään.




Pitkän rannan laituri, jossa aina väkeä.

NO STRESS!!!

Ruokaa voi ostaa minimarketeista ja supermarketeista.  Niissä on todella suppeat valikoimat, mutta saimme hankittua vettä, leipää, voita, leikkelettä, munia ja ainekset cachupaan. Välillä pysyimme hotellialueella koko päivän, käyden kävelyllä respaan netin takia ja alueen "supermarketiin" hakemaan evästä.  Viereisellä altaalla kävimme kerran tai pari päivässä.  Minä koitin saada ihon värin muuttumaan sinertävästä lämpimämmän sävyiseksi, mies istui varjossa pitkähihaiset ja -lahkeiset päällä. 

Yhtenä päivänä kävelimme koko kaupungin poikki moneen kertaan etsiessämme tiettyä lounaspaikkaa. Kaupungissa on kaksi poikittaista pääkatua, joiden varrella sijaitsee suurin osa kaupoista ja ravintoloista. Oppaiden jakamaan karttaan ei ole merkitty teiden nimiä, ainoastaan joitain kauppoja ja ravintoloita. Emme löytäneet etsimäämme paikkaa ja toisenkin paikan löytämisessä meni tovi, koska kartta ei mielestämme ollut ollenkaan totuudenmukainen... Jos olisin opas, piirtäisin itse paremman kartan saman tien! 

Toinen paikka, jota etsimme, on nimeltään Tam Tam, suosittu irlantilainen baari. Meidän mielestä ei taas mitenkään kummoinen... Sandwich (sämpylä) kyllä oli edullinen vaihtoehto ja maistui hyvälle.






Pikkuruinen, harvinaisen hyvin hoidettu piha.

Nämä puut kasvoivat (muistaakseni) lähellä Tam Tamia.

Ihana valkoinen bougainvillea!




Salilla ei ole mitenkään kaunista. Joka puolella on suurimmaksi osaksi huonokuntoisia rakennuksia, hiekkaa, soraa ja roskia. Täytyy katsoa yksityiskohtia nähdäkseen jotain silmiin (ja kameranlinssiin) sopivaa. Merihän on tietenkin kaunis aina, mutta itse tykkään kasveista ja rakennuksista, rytöisistäkin. 

Ennen reissua luimme jostakin, että ruoka on hyvää. Minusta se oli keskinkertaista, todella mietoa ja vähän maustettua. Emme kuitenkaan käyneet joka päivä syömässä "ulkona", vaikka kaikki ruuat taidettiinkin ulkoilmassa nauttia. Olisin halunnut maistella enemmän mereneläviä, mutta jotenkin se ei nyt oikein onnistunut. Kerran pyysin grillattua wahoota, sitä oli listalla, mutta ei ravintolassa. Sain grillattua tonnikalaa, joka ei oikein maistunut miltään. Annos oli kyllä kaunis.



Perjantai-iltana lähdimme keskustaan syömään ja katselemaan iltatunnelmaa. Viikonlopuksi suljetaan pääkadun toinen pää autoilta. Oppaan parhaaksi pitsapaikaksi kehuma Leonardo oli aivan täynnä. Seuraavaan ravintolaan pääsimme viimeisinä istumaan, minkä jälkeen ilmaantui jonottajia paikalle. Ruuan saaminen kesti todella kauan. Se ei kuitenkaan kovasti haitannut, koska paikalla oli livemusiikkia. Kolmen miehen ja yhden naisen bändi soitti paikallista musiikkia, mornaa. Se muistuttaa fadoa, todella nautittavaa! Nämä ravintolat ja vielä kolmas olivat aivan peräkkäin kapealla kujalla, jossa oli tosi paljon kulkijoita ja lisäksi nuo soittajat.


Tämän oven edessä olevalla kujalla sijaitsi kolme ravintolaa, ja oven vieressä soitti paikallinen orkesteri. Oven takana taas asui perhe, joka laittoi orkesterin siirtymään kauemmas... 

Toiseksi viimeisenä päivänä osallistuimme koko päivän retkeen, jolloin ajeltiin minibussilla pitkin poikin saarta. Etukäteen olimme ajatelleet vuokrata jeepin ja tehdä omatoimisesti retkeä saarelle, mutta kun kuulimme että teitä ei ole merkitty karttaan, ainoastaan päällystetyt tiet, olisi se ollut aika hankalaa. Suurin osa teistä kun on pelkkää hiekkaa ja soraa. Kyyti olikin ajoittain melkoista rytkytystä... Heti matkaan lähdettyämme kaarsimme tieltä suoraan aavikon poikki rantaan. Sinne oli Kap Verden suuri idoli, leijasurffauksen maailmanmestari perustanut surffikoulun. Saarella olisi voinut harrastaa kaikenlaista vesijuttua: tuon leijasurffauksen lisäksi sukellusta, surffausta, snorklausta ja esimerkiksi erilaisia retkiä vesille katsomaan valaita, merikilpikonnia ja muita mereneläviä. 







Täältä matkasimme Murdeiran kylään. Nähtävyytenä on vuori, joka muistuttaa makaavaa leijonaa. Mies ei muka nähnyt siinä mitään leijonaa, vaikka paikan päällä uskotaan leijonan olevan suojana tuossa rannalla mereen päin maatessaan...


Monte Leão -vuori


Seuraava kohde oli Palmeiran kylä ja satama, johon tulee kaikki rahtilaivat saarelle. Paikka on erittäin tärkeä, koska saarella ei kasva mikään eikä täällä tuoteta mitään. Suurin osa tavaroista tulee Portugalista, joka on entinen emämaa. Osa tulee Afrikan mantereelta.






Tämä kylä oli minusta hauska. Monien talojen seinillä oli maalauksia ja tunnelma oli rauhallisempi kuin Santa Mariassa tai Espargosissa. Toki täälläkin oli kaupustelijoita, lähinnä naisia jotka tyrkyttivät Cabo Verde -huivejaan. Maistoimme matkamuistomyymälässä paikallista rommia, grogueta, joka on valmistettu sokeriruo'osta, sekä liköörimäistä ponchea.







Kodintunnun värinen myyntikoju!



Seinään on maalattu Kap Verden saaret. Sijainnit eivät ihan pidä paikkaansa.


Palmeirasta suuntasimme Buraconasiin, jossa on aaltojen muovaama luonnonallas, ja jossa pitäisi näkyä sopivalla säällä vedessä "sininen silmä" jossain... Täytyy sanoa, että tässä kohtaa minulta meni tyystin ohi missä sitä silmää olisi pitänyt yrittää nähdä. Ehkä siitä syystä, että suurin aika meni vessaan jonottaessa. Kokoonnuttuamme takaisin bussiin joku kanssaretkeilijä kuitenkin näytti kännykästään ottamaansa kuvaa, se silmä oli kuin olikin näkynyt sinisenä! Opas nimittäin etukäteen arveli, että tähän aikaan vuodesta ehkä näkyy mustana... No, kuvia sain kuitenkin otettua, vaikkakaan en sinisestä silmästä. 





Pääkaupungissa, Espargosissa, kävimme syömässä lounaan. Olin tilannut kala-aterian etukäteen. En tiedä mitä kalaa oli, mutta maistui paremmalta kuin edellinen (tonni)kala. 





Espargosista matkataan paljon bussilla töihin Santa Mariaan. Bussilla ei ole aikatauluja, vaan se lähtee liikkeelle tullessaan täyteen matkustajia. Matka yhteen suuntaan maksaa euron. Ei käy kateeksi... Jos ei tiedä, mihin aikaan tulee töihin tai pääsee kotiin, niin meikäläistä stressaisi. Mutta No Stress! Ja matkat töihin maksaa ehkä noin 40 euroa/kk, mikä on aika paljon esimerkiksi siivoojalle, jonka palkka ilmeisesti on alkaen 150 euroa kuussa.
Lounaan jälkeen kiikuimme minibussilla jyrkästi ylös näköalapaikalle. Mies sai osoittaa urheuttaan, kun tuuli kaappasi hattuni lennättäen sitä rinnettä alas.







Joo, tykkään koirista! Olisin voinut muutaman ottaa mukaan...
Espargosin laitamilla on iso slummialue, jonka läpi ajoimme kaupunkiin tullessa. Tuskin kenenkään mieli tästä koheni.






Muovipusseja löytyi kaikissa sävyissä yltympäriinsä.


Viimein olimme matkalla sinne, mihin ehdottomasti halusin! Nimittäin lillumaan suola-altaaseen ja nuortumaan 10 vuotta!


Sal tarkoittaa suolaa, koko saari on siis siitä saanut nimensä. Täältä on kuljetettu suolaa muistaakseni 70-luvulle saakka, mutta enää sitä ei ole riittävästi vientiä varten. Suolapusseja kyllä myydään matkamuistomyymälöissä. 

Olihan se kokemus "uida", kun vesi oli niin suolaista, että ei meinannut millään saada jalkoja pohjaan, vaan kiepsahteli korkkina pinnassa. Niinpä sain suolaa silmäänkin, mutta ei se mitään, jos nyt olen nuortunut sitten reippaasti.

Ehkä tämä oli mielenkiintoisin paikka näistä retkikohteista. Myöskin ainoa, jossa tuli huono kuntoni vastaan, täällä nimittäin oli ylämäkeä ja portaita ihan riittävästi.














Lähtiessämme Pedra de Lumen suola-altailta meitä ilahdutti vuohilauma kiipeilemässä ylhäällä päämme päällä. Täällä kun ei paljon eläimiä näkynyt, koirien lisäksi näimme varpusia, puluja, haukan, kaksi pientä valkoista haikaraa, noin kolme kissaa ja yllättäen aavikolla muutaman lehmän.

(Ikävä kyllä blogin palvelualusta temppuilee niin, että en saa sijoitettua kuvia oikeaan järjestykseen enkä poistettua haluamiani.)

Kävimme vielä lähellä Santa Mariaa sijaitsevassa Viveiron kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa hoidetaan myös löytöeläimiä. Tämä oli tosiaan kuin taimiston ja eläintarhan sekoitus, olisin viihtynyt siellä kauemminkin, muttä tällä kertaa täytyi mennä retken aikataulun mukaisesti. 
Santa Mariassa näin useassa paikassa toimistoja, jotka tarjosivat samanlaisia retkiä oletettavasti paljon huokeampaan hintaan. Meillekin käytiin rannalla ollessamme "myymässä" tällainen retki. Rantavahti tuli saman tien kysymään, olimmeko maksaneet jotain retken järjestäjälle, koska voi jäädä retki saamatta jos etukäteen maksaa. Olimme sitten niin varovaisia, että otimme matkan järjestäjän retken. Ehkä paikallisen retkinikkarin mukana olisi halvemman hinnan lisäksi saanut enemmän aikaa kohteissa, who knows...? Noh, tuimme ilmeisesti retkirahoilla pikkuisen myös paikallista koulutoimintaa ja merikilpikonnien pelastusoperaatiota saarella.













Kaikenlaisia palmuja ja niiden kukintoja ja hedelmiä ihmetellessä olisi halunnut saada enemmän tietoa niistä. Mutta ikävä kyllä tiedonjano unohtuu heti kun poistuu paikalta...

Luin jostain, että Kap Verde on maailman köyhimpiä maita. Luin myös, että saaret ovat kuin Kanarian saaret ennen turismia... Vaikea sanoa, mihin suuntaan asiat kehittyvät saarilla. Vaikka paikka ei hurmannut täysin, sain silti mitä hain: aurinkoa, lepoa ja vettä auringon alla. Tällä kertaa se ei ollut meri, vaan allas. Siitä voin syyttää vain itseäni. Kaiken kaikkiaan voin paljon paremmin siellä kuin kotona. Mietimme, onko Suomessa niin pitkälle jalostetut raaka-aineet, lähinnä vilja ja maitotuotteet, että niistä voi huonommin? En tiedä, säilyikö meillä Suomen aikarytmi, vai miksi menimme joka ilta aikaisin nukkumaan ja minä heräsin noin klo 7 miltei virkistyneenä.

No Stress!?